Äidin aivokasvain diagnoosi
Agressiivinen Glioblastoma gradus 4
Tuttavallisemmin: aivokasvain/aivosyöpä. Nykyään sen pystyy sanomaan jo itkemättä 😌
Haluan jakaa täällä tarinaani läheisen kanssa syövän selättämisestä positiivisessa, iloisessa ja tsemppaavassa hengessä, josta ei rakkaus puutu. Mikäli sinä tai sinun läheisesi sairastaa syöpää, toivon, että saisit kertomuksistani apua, voimaa ja tsemppiä arkeesi. 😊🙏
Lähetän sinulle iloa, positiivisuutta sekä kovaa tahtoa parantumiseen ja terveenä oloon 👼
Syöpä saa jo sanana käsikarvat pystyyn, mutta kun sen kanssa tekee lähempää tuttavuutta, niin pelko, katkeruus ja suru muuttuvat rakkaudeksi, suureksi tahdonvoimaksi, jolla voidaan saada ihmeitä aikaan. 💗 Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa elämänparannus! (esim. 82 v. isoäitini alkoi juuri mehustamaan!! 😜)
HUOM. tämä kirjoitus on pitkä, varaa vaikka kupillinen hyvää teetä eteesi ja lue avoimin mielin.
 |
| Me pystymme uskomattomiin asioihin, kun vain päätämme niin. 👊 |
Mistä kaikki alkoi?
Äitiäni hoidettiin puolisen vuotta työuupumus/masennus potilaana. Jo sitä aiemmin, hänen elämänilonsa hiipui, tilalle tuli suuri väsymys, eikä häntä huvittanut tehdä mitään - ei töitä, ei omia luovia käsityöharrastuksiaan, ei mitään. Hän sanoi aina ettei tiedä mikä häntä vaivaa, muttei vaan saa mitään aikaiseksi.
2016 kesälomansa jälkeen tai oikeastaan jo sen aikana, hän sai kovia ahdistuskohtauksia. Hän kuvaili, että mökillä ollessaan hänestä tuntui, että seinät kaatuu päälle ja on pakko päästä pois. Hän kävi jo Heinolassa (jossa meillä on mökki) tapaamassa lääkäriä ja kertomassa vahvasta ahdistuksestaan sekä oudosta olosta. Sitten hän ajoi kotiinsa Nummelaan ja oli jo varannut työpaikkaterveyslääkärille ajan oireistaan parin viikon päähän. Mökille hän ei halunnut yksin mennä, kun isä oli käymässä sukulaisten luona, joten hän oli kotona viikonlopun yli.
Loman jälkeen hän ei muistaakseni palannut enää töihin, vaan alkoi käydä terapeutilla ja hoitajalla juttelemassa, mitä hänelle oireiden perusteella määrättiin. Hänellä oli niin hirveä ahdistunut olo, ettei kyennyt menemään töihin, halusi vaan nukkua koko ajan.
Hänellä oli myös öisin syke taivaissa, eikä oikein nukkunut kunnolla aikoihin. Hän kaatuili myös kummallisesti 3 kertaa, ihan yhtäkkiä ylös noustessaan sängyltä tai tuolilta. Kaatuilut huolestuttivat koko meidän perhettä myös, sillä kyllähän sen tiesi, ettei se normaalia ole että yks kaks kaatua romahtaa lattialle. Taju ei lähtenyt vaan hän vain kaatui.
Äiti ei ollut pitkään ollut yhtään oma iloinen ja huumorintajuinen itsensä, kuin aikaisemmin, ennen oireita. (ehkä jopa melkein kahteen vuoteen, hänellä oli 2015 vakava keuhkokuume ja koko kehon verenmyrkytys, joka meinasi jo viedä hänet mennessään, mutta onneksi äiti on vahva tahdonvoimaltaan!💪 Tauti kuitenkin jätti jälkensä ja hän muuttui)
Oli surullista käydä moikkaamassa äitiä, kun hän oli täysin poissaoleva, eikä paljon hymyä irronnut. Välillä ihan tuntui, ettei äitini ole enää täällä kanssamme läsnä.
Hän on ollut valtavan tärkeä ihminen minulle ja olemme kokeneet sekä puuhanneet yhdessä paljon. Meillä on ollut aina hauskaa ja huumoria riittänyt touhuissamme. 💕
 |
| Sain tämän äidiltäni pari vuotta sitten juuri ennen yhteistä Tallinnan kylpylälomaa 😊 |
Koko syksyn ja talven äiti kävi kunnallisella terapeutilla sekä tapaamassa työpaikan kautta terapeuttia ja työpaikkaterveyslääkäriä. Sairasloma aina vain jatkui ja diagnoosiksi laitettiin keskivaikea masennus sekä työuupumus. Äidillä oli vastuullinen työ ja reilu parisataa alaista, joista koitui varmasti paljon stressiä.
Äiti kuitenkin aina sanoi, ettei hän mielestään ole masennut, koska hänellä ei ole mitään syytä olla, kun mikään elämässä ei ollut muuttunut tai mitään pahaa tapahtunut. Kaikki oli hyvin, eikä mikään painanut hänen mieltä, mutta silti rintaa puristi ja olo oli todella ahdistunut. Sen huomasi välillä hänen katseestaan, kun hänellä oli vaikea päivä - tuntui kun hän olisi ollut pakokauhun vallassa, silmät olivat suurena ja ne näyttivät oudoilta - nyt toki tiedän miksi.
Puhelu, johon et koskaan haluaisi vastata.
Torstai iltana 8.12.2016 olin juuri kynsihuollossa, kun puhelimeni soi - isä soittaa - en pystynyt oikein vastaamaan, joten ajattelin, että soitan myöhemmin takaisin. Melkein heti sen perään puhelimeni soi uudestaan, toinen veljeni Esko soittaa, silloin tiesin/vaistosin, että nyt on tapahtunut jotain ikävää.
Melkein aina kun on ollut jokin ikävä asia soitettavana, niin Esko soittaa ja kertoo sen minulle. Tällä kertaa tosin olisi voinut jättää soittamatta. Tai siis olisi voinut jäädä maailmankaikkeudesta tämä puhelu kohtaamatta..
Hän kysyi ensin missä olen ja sitten sanoi ne sanat: "Mulla ei oo kauheen hyvää kerrottavaa...äidillä on aivokasvain". Siinä sitten kynsihuollossa istuessani sykkeeni nousi pilviin, sydän hakkasi niin kovaa ettei ikinä ole hakannut, nieleskelin itkua pois, päässä suhisi ja mietin vain ettei tämä voi olla totta. Ennuste kasvaimesta oli vielä pahanlaatuinen.
Pidättelin itkua ja haukoin henkeä, mutta päätin että istun kynsihuoltoni loppuun asti tyynesti ja vien ajatukseni muualle kunnes olen kotona. Uutista oli vaikea sulattaa ja se tuntui kuin unelta. Tuskin edes kynsistudion omistajat huomasivat mitään eroa minussa - niin tyyneksi ja kovaksi vedin itseni, kun en voinut ymmärtää kuulemaani.
Kynnet tuli valmiiksi, kävin kaupassa ja menin kotiin. Koti oven avattuani mieheni tuli minua iloisesti vastaan - niin kuin aina - mutta tällä kertaa minulla ei ollut sama reaktio. Kauppakassit tippuivat lattialle ja purskahdin itkuun, kerroin miehelleni että äidilläni on aivokasvain. En varmasti ikinä unohda tuota hetkeä ja tunnetta.
Seuraavat kaksi päivää meni täydessä shokissa ja itkussa, sekä seuraavat pari viikkoa kuin sumussa. Mikään ei tuntunut miltään ja tuntui, kuin aika olisi seisahtanut. Toivoin, että kaikki olisi vain pahaa unta ja millään ei ollut enää oikein mitään väliä.
Äitini aivokasvain löydettiin pään magneettikuvista, johon luojan kiitos, hänen työpaikkaterveyslääkärinsä hänet passitti. Ja arvatkaas vielä miten? Äitini oli jo kesällä terapeuteilleen kertonut kummallisista hajuhaitoista, joita välillä ilmeni.
Hän kuvaili niitä näin: "Tuntuu kuin ihostani lähtisi väreilyä ja outo paha haju. Kysyin välillä ihmisiltä haisenko, mutta ne vastasi et. Itse kuitenkin haistoin pahan ja etovan hajun."
Kun työpaikkaterveyslääkäri kuuli tämän ensimmäistä kertaa, hän laittoi heti lähetteen magneettikuvauksiin, koska oli tietoinen, että tällainen oire voi olla aivokasvaimen merkki ja kuulemma terapeuttien olisi pitänyt tietää se myös. Emme kuitenkaan jääneet märehtimään tätä, sillä turha viha vain pahentaa oloa.
Äidilläni ei ollut minkäänlaisia ns. perinteisiä aivokasvaimen oireita, ei pahoinvointia, ei oksentamista, ei päänsärkyjä, ei näköhaittoja, mikä oli outoa.
Äiti oli kesällä terapeutilleen puhunut hajuhaitta asiasta, mutta terapeutti ei ollut reagoinut tähän mitenkään, asiasta ei löytynyt edes muistiinpanoja - ei mitään. Jälkeenpäin äiti soitti hänelle ja kertoi, ettei tarvitse enää terapeuttia, sillä hän ei ole masentunut vaan hänellä on aivokasvain ja että hajuhaitat oli oire siitä. Terapeutti muisti että niistä oli ollut puhetta, muttei osannut sanoa miksei ollut kirjottanut niitä ylös mihinkään. Hän sanoi että kertoo asiasta myös kollegoilleen, jotta nekin tietävät tällaisesta oireesta. Äiti ei ollut vihainen, sillä tiesi ettei se hyödyttäisi - päin vastoin, hän oli rauhallisempi kuin ikinä, sillä nyt tiesi, mikä häntä vaivaa.
Aivokasvain T4, aivosyöpä
Aivojen etuosasta löytyi myös sähköhäiriöitä, jotka viittasivat epilepsiaan, mikä on usein aivokasvaimen oireita. Äidillä epilepsia ei vaan näkynyt kouristuksina, vaan hajuhaittoina, eli nuo oudot väreilevät hajuhaitat olivat epilepsiakohtauksia.
Äiti oli kummallisen rauhallinen diagnoosin saatuaan ja ikäänkuin muuttui hetkellisesti omaksi itsekseen, kun sai vihdoin syyn oireilleen. Epätietoisuudessa oleminen on kauheinta aikaa, kun ei tiedä mistään mitään. Hän jopa iloitsi siitä, että jos ja kun hänet saadaan kuntoon, hän parhaimmassa tapauksessa palautuu takaisin ennalleen, sillä eihän hänellä mitään masennusta ollut!
Saimme viikon päästä tiedon, että kasvain on agressiivista laatua ja todennäköisesti pahalaatuinen, eli uusiutuvaa sorttia. Leikkausaika saatiin nopeasti 22.12.2016 eli juuri ennen joulua. Sitä ennen emme voineet kuin odottaa ja toivoa parasta, sillä kasvaimen laatu ja diagnoosi saatiin tietää vasta leikkauksen jälkeen, kun se oli tutkittu.
Tämä oli kauheaa aikaa, kun päässä pyöri koko elämä ja tuleva.. Mitä voisi pahimmassa tapauksessa käydä ja kuinka sitä jaksaisi ja pärjäisi ilman äitiä, jos huonosti kävisi. Hän ei tanssisi koskaan häissäni eikä näkisi lapsiani, mikäli niitä minulle tulevaisuudessa siunaantuu.
Yritin pitää ajatukseni kasassa ja olla miettimättä pahoja asioita, koska mitään ei vielä ollut mustaa valkoisella, mutta samalla purskahtelin itkuun vähän väliä, kun kerroin asiasta sukulaisille ja äidin ystäville. Lupasin äidille, että toimin tiedon välittäjänä hänen ystävilleen.
 |
| Jos haluat lukea motivoivia lausahduksia, seuraa Instagramissa: powerofpositivity 👌 |
Vihdoin koitti leikkauspäivä, joka oli jännittävä. Pidin kuitenkin koko ajan uskoa sekä toivoa yllä ja lähetin äidilleni rakkautta ajatusten kautta mielin määrin. Puhuin hänelle ajatusteni kautta paljon, rauhoittelin, ettei ole mitään pelättävää ja kaikki menee hyvin. Se jotenkin rauhoitti minua ja vahvisti omaa oloani, kun puhuin positiivisia ajatuksia vaikka vaan omassa mielessä.
Leikkaus oli vaikea ja pitkä, mutta meni siitä huolimatta lääkärin mukaan erittäin hyvin. Äiti sai kaksi pussia verta, koska menetti sitä leikkauksessa paljon. Hän oli yön teholla ja seuraavana päivänä pääsi osastolle. Leikkausiltana hän puhui jo isäni kanssa puhelimessa, mikä kuullosti uskomattomalta, kun ajatellaan, että kallo on hetki sitten avattu!? On tämä elämä hurjaa ja uskomatonta 🙏
Suuri 6 cm kasvain saatiin poistettua ja kaikki muu näkyvä syöpä. Se oli kuin oli tasoltaan 4 eli vaikea, uusiutuvaa laatua oleva agressiivinen aivokasvain. Aivosyöpää oli kasvanut kasvaimen lisäksi myös aivokudokseen ja ilmeisesti aivorunkoon, josta sitä oli mahdoton leikkauksella poistaa. Riskit olisivat liian suuria. Jatkohoidoksi määrättiin myöhemmin sytostaatit ja sädehoito.
Tieto järkytti, mutta päätin heti, että äiti parantuu.
Päätin, että syöpä saadaan pois, kasvoi mistä kasvoi ja oli 1 tai 4 laatuinen - ihan sama - mutta äiti paranee, näin päätin. Tunteitani vahvisti tieto siitä, että syöpä on aina yksilöllinen ja paranee ihmisillä eri tavalla, monesta asiasta riippuen. En halunnut kuulla lääkäreiden ennusteita tai googlata kauhutarinoita, sillä ne ei aiheuta kuin pahaa mieltä ja niistä ei ole mitään hyötyä. Aloin mielummin etsimään parantuneiden ihmisten tarinoita, mitkä innostavat ja mistä saa voimaa!
Löysin googlaamalla ihanan Karita Aaltosen (http://www.karitaaaltonen.fi), joka on parantunt täysin samasta syövästä, kun mitä äitini sairastaa. Hänestä tuli meidän voimahenkilö ja esimerkki, mitä seurata. 💓😊 Jos kerran hänkin on parantunut, miksei äiti voisi?
Leikkauksen jälkeinen hematooma ja näön heikkeneminen.
Oloni oli iloinen, kun leikkaus oli onnistunut. Olin täynnä rakkautta, ja hivelin usein äidin käsiä sairaalassa käydessäni, kun ajattelin mielessäni, että rakkauden energia välittyy paremmin kosketuksella.
Äiti oli ihan tajuissansa, vähän tokkurainen lääkkeistä ja ylipäätänsä leikkauksesta, mutta pystyi puhumaan ja oli suht järjissään. Järkyttävää oli vain huomata, että hänen näkönsä oli vaurioitunut leikkauksessa aika paljon. Hän haki minua silmillään, muttei meinannut löytää. Vesi lasi meni sivu suun kädestä, kun hän ei yksinkertaisesti nähnyt lasia. Tällöin meinasin romahtaa ja purskahtaa itkuun.. Se oli jotenkin niin kauheaa, kun hän ei nähnyt, hän ei tunnistanut veljeänikään, kun hän tuli käymään, hänen näkönsä oli aika sumeaa. Keräilin itseäni sängyn reunalla ja mietin vain, että "onneksi äiti on yhä elossa, onneksi äiti on yhä elossa..näkö on siihen nähden pieni paha..".
Leikkaus ja syöpä oli vaurioittanut äidin vasempaa näkökenttää, eli hän ei oikein hahmottanut vasenta puolta ja näkö oli muutenkin epätarkka. Vasemman näkökentän viesti ei mene hänellä tavallaan aivoihin perille, sillä leikkaus aiheutti ratavaurioita, mitkä ovat kuulemma peruuttamattomia eli ei mitään tehtävissä. Kuulemma yleistä aivoleikkauksissa riskinä.
Äidin on vaikea lukea tekstiä, mikä on surullista, sillä äiti rakasti lukemista yli kaiken.
Kävin moikkaamassa äitiäni miltein joka päivä, vein hänelle aina itsepuristettua mehua ja smoothieita. Luin paljon ravinnon merkityksestä syöpään ja parantavista ruoista sekä lisäravinteista. Se auttoi myös minua itseäni jaksamaan, sillä mitä enemmän luin ja opin, sitä enemmän uskoin aidosti äidin mahdolliseen parantumiseen. Mahtava kirja, josta sain eniten voimaa ja olin innoissani oli "Syövästä voi selviytyä", jonka sain ystävältäni Malmin Luontaistuntijoiden omistajalta Maijalta lainaan. Kirjan luettuani aloin lukemaan sitä myös äidilleni ääneen ja suosittelen sitä ihan jokaiselle ihmiselle luettavaksi.
Äitini vointi ei kauheasti kohentunut ja hänen liikkumiskykynsä oli heikkoa, hän saattoi kaatua ja oli sekava. Välillä hän raahasi itseään käsillä pitkin sairaalan lattioita, kun oli menossa vessaan, mutta unohti sen matkalla, eikä päässyt pystyyn. Leikkaus nimittäin vaikutti myös lähimuistiin ja vasemman puolen liikuntakykyyn, mutta niiden pitäisi palautua pikkuhiljaa. Tai ei voida olla varmoja, mutta uskon että ne palautuvat entiselleen kyllä. 😇
Onneksi lääkärit huomasivat, että nyt jotain on pielessä ja alkoivat tutkia. He ottivat uudet pään magneettikuvat.
Muutama päivä leikkauksesta äitini soitti minulle ja sanoi, että älä tule tänään, sillä hän joutuu uuteen leikkaukseen. Hänelle oli tullut aivoihin hematooma, eli verenpurkaus. Vanhasta leikkaushaavasta oli jäänyt jokin suoni tihuttamaan verta ja se oli muodostanut suurehkon verihyytymän päähän, joka oli syy äidin voinnin heikkouteen.
Hän kiidätettiin heti samana päivänä leikkaukseen, jossa hematooma poistettiin onnistuneesti. Taas sai olla sydän syrjällään, kun olin vielä niin herkässä mielentilassa ensimmäisestäkin leikkauksesta.
Äiti oli aika pitkään sairaalassa, välillä hän oli todella kovissa kivuissa ja kuin zombi, mutta se nyt oli ihan ymmärrettävää. Kipuja en vain ymmärtänyt, että miksi hänen annettiin niistä kärsiä, kun sairaalat on pullollaan lääkkeitä. Lopuksi pyysin soittoaikaa lääkärille ja pyysin, että äiti saa vahvempia lääkkeitä, että hänen kamalat päänsäryt loppuvat. Onneksi niin sitten tehtiin ja kivut helpottuivat.
Hän oli tämän toisen leikkauksen jälkeen paljon kipeämpi ja huonokuntoisempi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Pidimme kuitenkin uskoa yllä, että pian olo paranee, kun aivojen paine laskee, kun hematooma on saatu pois ärsyttämästä ja niin siinä kävikin. 😊
Äiti oli onnellinen, kun me kaikki perheenjäsenet vierailimme hänen luonaan ja olimme läsnä. Ja mikä parasta, me kaikki uskoimme ja uskomme edelleen hänen paranemiseen. Emme ikinä lopettaneet hymyilemistä. 💗
 |
| Smoothiet ja raakamehut ovat helppoja nauttia, 70% kasviksia ja 30% hedelmiä. |
Rakkaus voittaa aina.
Sairaalassa olon jälkeen äiti pääsi kotiin, kun oli kuntoutunut niin, että pystyi kävelemään rollaattorin avulla vessaan itsenäisesti. Kotiin tuli vielä toimintaterapeutti ja fysioterapeutti käymään ja he katsoivat mitä apuvälineitä äiti tarvitsee sekä onko koti ns. "turvallinen". Isästä tuli tavallaan omaishoitaja (hän on kylläkin itse ollut sairaseläkkeellä syntymästäni asti ja toiminut koti-isänä) ja hän auttoi äitiä kaikessa: syömisessä, vessassa käynnissa, peseytymisessä, pukemisessa ym.
Äidillä lähti työkyvyttömyyseläkepaperit vetämään, sillä hän ei enää oikein ole työkykyinen. Minusta tämä on vain hyvä asia, niin hän saa levätä ja parantua rauhassa, eikä ole enää ikinä stressiä töistä. Hän voi keskittyä vain elämäniloon ja itseensä, ensimmäistä kertaa elämässään. 😘
Äidillä alkoi sytostaattihoidot pillereillä sekä 6 viikon sädehoitojakso, mikä oli joka arkipäivä ma-pe, tämä on ollut aika raskasta aikaa äidille. Hänen liikuntakykynsä on huonontunut hoitojen myötä ja on äärettömän väsynyt niistä.
Olen usein ma ja ti äidin mukana hoidoissa, sillä maanantaisin hänellä on verikokeet ja haluan varmistaa, että hän varmasti käy siellä, kun ei aina välttämättä muista lähimuistin heikkouden vuoksi.
Nyt on vielä reilu viikko sädehoitoja jäljellä eli loppukiri! 👊 Äiti voi henkisesti mahtavasti, hän on päättänyt ettei hänellä enää ole syöpää ja että hän paranee. Hän sanoi sen jo leikkauspöydällä, ettei tämä(kään) tauti häntä vie. Hän ei ole kertaakaan romahtanut koko sairaana olo aikanaan, mikä on aika uskomatonta. Hänen fyysinen kunto on aika heikko, eli vasen jalka ei tahdo pitää alla ja meinaa kaatua helposti. Keho on ihan vinossa vasemmalle ja muutaman kerran on jo muksahtanutkin sen vuoksi lattialle, mutta onneksi ei ole sattunut mitään. Emme anna tämän kuitenkaan lannistaa meitä! 😌
Joka kerta kun olen äidin kanssa, tsemppaan ja juttelen hänelle positiivisin mielin. Vahvistan hänen elämänhalua ja uskon hänen kanssaan parantumiseen. Se on äärettömän tärkeää, ettei menetä uskoa, sillä usko siirtää vuoria. 💛
Luen äidille kaikki syöpää koskevat positiiviset artikkelit mitä löydän, eli mitkä lisäravinteet, ruoat tai ajattelutavat auttavat ja mitä taas kannattaa välttää. Syövästä voi selviytyä -kirja sisältää lukemattomia, jopa kuolemaan tuomittujen syövästä selvinneiden parantumistarinoita, mitkä vahvistavat mieltä hurjasti! ÄLÄ SIIS IKINÄ USKO ETTET VOISI PARANTUA! "Ihmeitä" tapahtuu koko ajan!
Äiti on hienosti ottanut niistä neuvoa ja luottaa minuun ja siihen, mihin minä uskon ja mitä olen lukenut. Teen heille aina itse mehuja ja kärrään vihreitä ruoka-aineita sun muita. Koitan auttaa kaikin tavoin miten voin. 💚 Nyt on myös peruukin testaus aika sovittu, niin saadaan äidille hienot kutrit! Hän heittää itse vitsiä, että pitäisikö ottaa jokin shokkiväri, vaikka paloauton punainen 😂
Keksin myös, että vaikka äiti ei voi nyt lukea, niin hän voi kuunnella. Siispä menin kirjastoon ja lainasin hänelle vinon pinon äänikirjoja. Sitten tein myös tunnarit Celiaan, missä on näkövammaisille ym. yli 40 000 äänikirjaa ilmaiseksi kuunneltavissa. Nämä tunnarit saa tehtyä kirjastossa palvelutiskillä. Sieltä äiti nyt puhelimen kautta kuuntelee lemppari kirjailijoiden kirjoja 😀
 |
| Kissaterapiaa 😺 |
Oma tämän hetken fiilikseni.
Kaikki lukemani tieto syövästä, hyvinvoinnista, mielenvoimasta ja syövästä parantumisesta, on tehnyt mielestäni ja uskostani parantumiseen niin vahvan, ettei sitä voi horjuttaa mikään. Ja kaiken tämän takana on RAKKAUS. Aito, puhdas, kyltymätön rakkaus, mitä tunnen maailmaa, läheisiä ja elämää kohtaan. Kun katson äitiäni, en voi kuin hymyillä, sillä hän on upea, ihana ja äärettömän viisas ihminen, joka on kasvattanut minusta hienon nuoren naisen. Minua ei ole enää itkettänyt aikoihin, sillä olen tavoittanut sisäisen rauhani tämän asian suhteen.
Uskon myös, että äidin sisällä palaa yhtä vahva rakkaus, kuin minun ja se auttaa häntä jaksamaan sekä parantumaan. 💖 Hän haluaa vielä päästä muun muassa ongelle juuri marraskuussa syntyneen uuden lapsenlapsensa kanssa - tällaiset tavoitteet ja ajatukset auttavat kehoa sekä immuunipuolustusta vahvistumaan ja paranemaan luonnollisesti.
Tulevaisuutta ei voi kukaan tietää, ei edes lääkäri. Me uskomme, että meidän yhteinen polkumme ei tähän pääty. 🙏
Kerron lisää omista vinkeistä mitä olen kirjoista ja tutkimuksista löytänyt toisessa blogikirjoituksessa, tämä on jo nyt niin valtavan pitkä ja tuli paljon asiaa, että ehkä tämä riittää tällä kertaa. 😅 On paljon asioita joilla voi itse vaikuttaa paranemisen tehostumiseen, kaikki on vain meistä itsestämme kiinni kuinka paljon jaksamme hymyillä ja uskoa hoitojen lisäksi. 😍
Toivottavasti tämä lisäsi muiden samassa tilanteessa olevien ihmisten toivoa ja uskoa! Älkää lopettako hymyilemästä ja rakastamasta, no matter what. 💗
Ja jos olet itse syövän kourissa, älä missään nimessä luovuta ja anna periksi, vaan usko että paranet ja lisää elämäniloasi kaikin tavoin!
💁 -Anni
Kommentit
Lähetä kommentti