Isän äkillinen poismeno

Suuri suru 💔

Välillä sitä väkisinkin miettii, että miksi asioita tapahtuu juuri itselle ja niille omille läheisille? Ja kuinka paljon yksi ihminen kestää surua ja miten sitä tulisi käsitellä oikein?

Suru on ainainen vieraamme, sillä kukaan ei elä ikuisesti kehossaan. Se on tunnetilana haastava, muotoa muuttava ja siksi vaikea käsitellä. Minä ymmärrän sen niin, että elämisemme laadulla, syödyllä ravinnolla, liikunnalla, ajatuksillamme, onnellisuudella ja kokonaisvaltaisilla elintavoillamme voimme vaikuttaa sairastummeko vai emme. Ja sairauksilla minä tarkoitan lähes kaikkia sairauksia aina flunssasta syöpään..
Sitä myöten myös suru ja ymmärrys surun käsittelemisestä on helpompaa, kun ymmärtää, ettei sairaudet vain "taivaasta niskaamme tipu", vaan me jokainen olemme vastuussa elämästämme, voinnistamme ja ilostamme.

Pääsiäisen päätös..

Isämme nukkui pois keskuudestamme pääsiäisen alla keskiviikkoiltana 12.4, löysimme hänet pääsiäissunnuntaina kotoa. Hän oli saanut sydänkohtauksen ja tuupertunut lattialle iltapuuron keittämisen jälkeen. Rauha rakkaan isän muistolle ❤️🙏

Isältä löydettiin ruumiinavauksessa sepelvaltimotauti, mikä on diabeetikoilla usein piilevänä. Siitä emme tienneet. Eteisvärinä sekä diabetes hänellä oli, hänen lääkärinsä sanoi, että maaliskuussa kun he viimeksi tapasivat, lääkäri kehotti isää menemään taas uuteen sydämen tahdistukseen, kun sykkeet olivat taas nousseet stressistä. Isä oli sanonut lääkärille, että nyt ei ole aikaa, kun pitää äitiä hoitaa - oi voi. 😞 Vaikka äiti oli jo sairaalahoidossa, eikä hänellä ollut hätää - en ymmärrä miksi isä kieltäytyi, kun tahdistaminen ei olisi vienyt kuin hetken aikaa Lohjan sairaalassa tehtynä. Ja aikuista ihmistä kun ei voi pakottaa mihinkään.. isä raukka, ei vain osannut käsitellä rakkaan vaimonsa sairautta ja tunsi itsensä avuttomaksi sekä pelokkaaksi.

Hautajaiskimppuni runo 💔

Iskän piti valmistaa meille pääsiäisateria, ajattelimme, että syömme yhdessä vaikka äiti onkin vielä vuodeosastolla toipumassa. Olimme veljeni avovaimon (joka on myös rakas ystäväni) ja heidän pikku vauvansa kanssa porukoilla saunomassa tuona keskiviikko iltana ja isä vaikutti erittäin onnelliselta. Lapsirakkaana hän sai hoitaa omaa pientä "papan pikku poikaansa" viimeisenä iltana hymyssä suin. 💕😌

Sunnuntaina soittelin isälle aamulla, mutta hän ei vastannut. Ihmettelin asiaa heti, koska isä vastaa yleensä AINA ja HETI, tai sitten soittaa 5 minuutin päästä takaisin. Ajattelin, että hän on ehkä äitiä katsomassa. Laitoin mummilleni viestiä, että lähdemme mieheni kanssa tulemaan 4 aikoihin ja että en saanut isääni vielä kiinni. Minulle tuli heti hassu olo, että kaikki ei ole nyt hyvin.
Aloin meikkailemaan ja tunnin päästä yritin soittaa isälle uudestaan - ei vastaa. Mummi laittoi myös viestiä, että olenko saanut isää kiinni, että hänkään ei ole. Huolestuin todella ja mieleeni tuli heti jostain syystä sydänkohtaus. 😳
Toivoin koko ajan mielessäni, että tälle löytyisi jokin looginen selitys, mutta samalla sydämeni jyskytti ja pelkäsin pahinta. Soitin vanhimmalle veljelleni ja kysyin, onko hän kuullut isästä - ei ollut - hänkään ei ollut saanut häntä puhelimesta kiinni. Silloin olin sata varma, että nyt on jotain pahaa tapahtunut. Sanoin veljelleni, että voisiko hän mennä asunnolla käymään, sillä pelkään, että isä on saanut sydänkohtauksen. Veljeni lähti ja valitettavasti teki karmean löydön.. Tuntuu pahalta hänen puolestaan, että hän joutui isän löytämään, mutta minä tiesin, että itse en olisi sitä löytöhetkeä kestänyt.
Toinen veljeni meni asunnolle perästä ja soitti minulle, että "faija on kuollut". Muistan sen ikuisesti, samoin kuin "äidillä on aivokasvain".

Emme isän kanssa soitelleen joka päivä, joten emme osanneet aavistaakaan tällaista.. on kauhea ajatella, että hän oli kuolleena 4 päivää asunnossa 😭
Koti, perhe ja lapsenlapset olivat hänelle tärkeintä maailmassa ja on ihanaa, että hän sai nukkua pois kotona, onnellisena ja toivottavasti myös nopeasti sekä kivuttomasti. 💔

Kaunis siunaustilaisuus Malmilla.

"Perhe on luonnon mestariluomuksia." -George Santayana

Olen aina viettänyt paljon aikaa vanhempieni kanssa, ihan lapsesta aikuisikään asti. Olemme tehneet yhdessä niin mökki- kuin ulkomaanreissuja ja nauttineet yhdessäolosta suurella naurulla. Muutenkin näimme viikottain ainakin kerran ja monesti useamman kerran. Monesti jäin yöksi ja saunomaan, koska tiesin, että se on heille tärkeää ja minulle myös. Minä nautin, kun muut nauttivat. 😌
Olen aina nauttinut heidän seurastaan, perheeni on aina ollut elämässäni numero 1 asia, sillä minä ajattelen niin, että kun perheeni on tehnyt kaikkensa minun eteeni - teen minäkin heidän eteensä.

He eivät ole minulle "vain perhe", vaan paljon enemmän. Perhe merkitsee minulle sanoinkuvaamatonta rakkautta, hyväksyntää, ystävyyttä, yhteenkuuluvuutta ja turvaa. Se on puhtainta ja aidointa rakkautta, mitä olemassa on. Täysin erilaista kuin ystävyys tai parisuhde, jotka ovat minulle tottakai myös erittäin tärkeitä. Niitä ei vain minun ajatusmaailmassani voi verrata, sillä perheen kanssa olen viettänyt suurimman osan elämästäni 24/7.

He ovat rakastaneet minua aina, opettaneet minut kunnioittamaan kaikkia ja kaikkea, arvostamaan elämää ja pieniä asioita sekä etenkin ihmisiä - minulla on valtava kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan ja isoäitini kuuluu minun arvostetuimpiin ihmisiin. He ovat hyväksyneet minut juuri sellaisena kuin olen ja kunnioittaneet jokaista valintaani, mutta tietenkin opastaneet minut elämässä oikeille poluille ja "kunnon kansalaiseksi". En voi kylliksi kiittää 💗

Nyt kun kaikki on toisin, isä taivaassa ja äiti vuodeosastolla, olo tuntuu tyhjältä. Todella tyhjältä. Sydämeni on särkynyt ja olen henkisesti hukassa. En voi käsittää että koko elämämme on muuttunut puolen vuoden sisällä niin radikaalisti. Tai siis kyllähän sen käsitän, todellakin käsitän, mutta samalla se tuntuu uskomattoman epätodelliselta. Kuin unelta. 😳

Juuri kun olin itse onneni kukkuloilla, ihanassa parisuhteessa ja kaikki oli vakaata, yks kaks kaikki se perusturva ympäriltäni romahtaa. 

Siksi tämä kaikki suru on niin kauheaa ja alkaa ajattelemaan miksi hyville ihmisille käy näin aivan liian aikaisin? Miksei paha saa aina palkkaansa? Ja miksi minun vanhemmat ja me, ketkä rakastamme toisiamme perheenä aivan valtavasti, emmekä olisi halunneet elää ilman toisiamme, käy näin? Kun toiset eivät välitä perheestään tai toisistaan tippaakaan, mutta sellasta se elämä valitettavasti on ja uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Emme vain aina heti tiedä tai saa selville mikä se on. 
Siksi isäni kuolema ja äitini aivosyöpä on minulle erittäin kipeitä ja sydäntä raastavia asioita, enkä voi lakata miettimästä niitä. Mutta voin kuitenkin vaikuttaa siihen, miten minä ajattelen kuolemaa ja sairastumista - tätä kaikkea - menettämättä järkeäni. Siihen voimme jokainen vaikuttaa ja se helpottaa surun käsittelyä ja elämistä. 😌

Jos tämä kaikki olisi tapahtunut 5 vuotta sitten, olisin varmaan romahtanut totaalisesti, vielä niin syvälle, että sieltä olisi ollut vaikea nähdä enää auringonsäteitä. Olen kuitenkin kasvanut ja vahvistunut henkisesti viimeisen kahden vuoden aikana hurjasti ja siksi olen pysynyt (omasta mielestä ainakin) yllättävän vahvana tämän kaiken keskellä. 

Itken kyllä usein, tunnen todella syvää pahaa oloa ja surua sekä äitini tilanteesta, että isäni äkillisestä kuolemasta. Menneisyys vilisee silmissä ja muistot tulevat mieleen..samalla kaikki haaveet ja unelmat tulevaisuudesta romahtavat, sillä nyt sieltä puuttuu iso ja tärkeä palanen: vanhemmat. Tai eihän äitini ole mihinkään lähtenyt, mutta on aika pahasti vammautunut tällä hetkellä ja on vielä epäselvää millaiseksi hänen kävelykykynsä ym. kuntoutuu. 

Onni on läheiset, suku ja ystävät.

Oma suurin unelmani kun oli, että kaikki rakkaani, mummi, isä, äiti ja veljeni perheineen tanssisivat häissäni ja näkisivät lapseni. Ja mitä kaikkea muuta tekisimmekään vielä yhdessä, mutta karu totuus on, että kaikki unelmat eivät aina toteudu.  vaikka kuinka unelmoisi ja toivoisi..Isä olisi ollut niin ylpeä saattaessaan minua alttarille jonain kauniina päivänä. Nyt hän toivottavasti näkee meidät sielujen maailmasta ja on ylpeä sieltä käsin 💕 Mutta tähän on vain suhtauduttava oikein. Elämä ei voi kuitenkaan päättyä tähän, vaan tämä on osa elämän kiertokulkua. 

Osaan onneksi suhtautua tähän isäni poismenoon järjellä, vaikka tunteet ovatkin suuremmat. Isälläni oli monia sairauksia mm. diabetes, sydämen eteisvärinä ja uniapnea sekä huonot elintavat, mitä hän ei suostunut muuttamaan vaikka kuinka yritimme opastaa häntä terveellisemmällä elämälle jo vuosia. Hän oli oman päänsä pitävä ja eli ja teki asiat juuri kuten halusi, eikä uskonut puoliakaan mitä sanoimme hänelle. Pelkäsimme, että hänen kroppansa ei kestäisi ja niin siinä sitten valitettavasti kävikin.. 😥
Karu totuus on, että me emme voi elää retuperäisesti ilman komplikaatioita, sillä jotta kehomme toimii oikein, se tarvitsee oikeanlaisen polttoaineen. Tätä ei tietenkään kukaan meistä olisi halunnut käyvän, mutta oli peloissamme jo vuosia. 

Siksi minulle itselle on terveellinen elämä erittäin suuressa roolissa. Olen nähnyt eläviä esimerkkejä siitä, mihin liikunnan puute, väärät ruokatottumukset, tupakka ja alkoholi vievät - puhumattakaan pään sisäisestä ajatusmaailmasta.

Haluan itse välttyä kaikilta sairauksilta ja elää hyvinvoivaa elämää, jotta minun läheiset eivät joutuisi koskaan kärsimään minun vuokseni. ️ ja voin sekä jaksan auttaa kaikkia parhaani mukaan, kun olen itse energinen ja elämää täynnä. Tällaisten asioiden läpikäyntiä ei toivoisi kenellekkään. 

Äiti ja isoveljeni, isän haudalla. 💖

Joka kerta kun katson isäni kuvia tai muistelen häntä, sydämestäni riipaisee ja kyyneleet tulee silmään. Hän oli huolehtiva ja rakastava nallekarhu, joka ei halunnut kenellekään pahaa ja tyytyi ihan tavalliseen suomalaiseen vanhanaikaiseen elämään, jossa perhe oli keskipiste ja elämän suola.

Silti yritän tuoda hymyn huulille ja miettiä, että onneksi elämämme iskän kanssa oli hyvä ja onnellinen. 😊 Emme juurikaan riidelleet tai mitään muutakaan ikävää ei tapahtunut välillämme.
Muistot ovat siis vain iloisia ja ihania 💜 Siksi se sattuukin niin paljon, kun vielä haluaisi halata ja nähdä sen hymyn, mikä isän kasvoille tuli, kun lapset ja lapsenlapset saapuivat kylään. Voi sitä riemua! 😄 Ja kuinka hän huolehti äidistä viimeiseen päiväänsä asti - kävi sairaalsaa joka päivä viemässä retiisejä ja hedelmiä hänelle.

Se voima, rakkautensa perhettään kohtaan, piti hänen sydämensä lyönnissä ️Kunnes liika oli liikaa ja hänen sydämensä ei enää kestänyt stressiä ja huolta. 🙏😔

Uskon, että me kuitenkin tapaamme vielä, se voima pitää meidät veljien kanssa pystyssä. Uskomme, että sielu elää eri osoitteessa, kuin keho. Sellainen olo minulle tuli heti kun kävin (ikävä kyllä) katsomassa isää ennen viimeistä matkaa Nummelasta Malmille. 

HUOM. Seuraava tekstikappale saattaa sisältää liian yksityiskohtaista tietoa herkille, eli ohita kappale, jos olet herkkä kuulemaan vainajasta ja sen ulkonäöstä. Itseäni helpottaa siitä puhuminen ja täytyy purkaa tunteita ulos - joten varoituksena muille, että ei välttämättä kannata mennä katsomaan vainajaa, jos hän on ehtinyt olla huoneenlämmössä ennen löytöä useamman päivän. 😬 Ulkonäkö muuttuu nimittäin aika roimasti.

Puheeni muistotilaisuudessa, isän rakkaus kiteytettynä.

Saattaa sisältää tekstiä, mikä ei sovi herkemmille.

Kun astuin kappeliin, jossa isä makasi arkussa, omiin vaatteisiinsa puettuna, serkun tekemät villasukat jalassa, en voinut uskoa silmiäni. Se ei ollut isäni. Tai siis olihan se, mutta se tunne ja kuolleen isän kohtaaminen oli karmiva. Muistan selkeästi, kuinka jo huoneeseen astuminen sai henkeni salpaantumaan ja liikkumiseni kipsaantumaan. 

Luulin tai käsitin ruumisauton kuljettajan puheista, että isän naama olisi vain hieman tummunut - mutta se oli kaikkea muuta! Meitä kyllä varoteltiin aiemmin jo hautaustoimistosta, että ei suositella vainajan katsomista enää, kun kuolemasta oli jo kuukausi ja ulkonäkö muuttunut huomattavasti. Kuitenkin sitten kun kuski oli pukenut isän, hän sanoi, että sai hänet mielestään ihan siistin näköiseksi, joten minulle tuli sitten pakottava tarve nähdä vielä isäni viimeisen kerran ja konkretisoida samalla tapahtunut.

Tuijotin kappelissa kuihtunutta, naamalta täysin epämuodostunutta isääni, jonka hampaat törröttivät suusta ja silmät olivat turvonneet umpeen. Väritys oli myös punasininen ja ulkomuoto hento (vaikka isäni oli isokokoinen). Kädet olivat luiset ja tuhannessa rypyssä, mitkä ennen olivat täysin normaalit, pulskeat raavaan miehen kädet. 

Mutta ne kasvot...tuiotin niitä hetken kauhun vallassa, kunnes pystyin vihdoin liikkumaan ja poistumaan huoneesta. Mietin koko ajan, että ei isä ole tuo, ei se ole enää tuossa kuihtuneessa ruumiissa vaan jossain ihan muualla, kauniissa ja aurinkoisessa paikassa, sieluna. Kaikki tuo, oli hurja näky. En olisi missään nimessä kuvitellut isäni näyttävän kuollessaan sellaiselta ja olisin perunut isäni katsomisen, jos se olisi vain ollut mahdollista. Eli jos läheisesi kuolee, mieti tarkkaan oletko valmis kohtaamaan mahdollisesti hurjan ulkonäön. 😨

Aloin heti pläräämään puhelimestani isän kuvia, jotta sain mieleeni sen, miltä isä oikeasti näyttää - enkä sitä muumioitunutta ruumista. Olen tehnyt hänen kuvilleen oman kansion puhelimeeni, jotta voin aina kun mieli tekee, katsella hänen iloisia ja nauravia kuvia. 😊

Tiedän, tämä kuullostaa aika järkyltä ja sitä se olikin. Se kaikki tuntuu vieläkin epätodelliselta, että oliko se muka oikeasti kuollut isäni? En kuitenkaan saanut mitään paniikkikohtausta, aloin kyllä ruumisautossa itkemään, mutta sitten rauhoituin. Ajattelin mielessäni, että niinhän tämä elämä menee, lopuksi muumioidumme ja muutumme maaksi. Se on elämän kiertokulku, kukaan ei elä kehossaan ikuisesti. Pyörittelin tätä päässäni, jotta sain järkevän ajattelutavan juuri kokemaani karmivaan tilanteeseen. Ja nyt pystyn ajattelemaan tätä kaikkea ahdistumatta, kun olen tarpeeksi sitä pohtinut ja miettinyt järjellä.

Veljien perheiden kanssa muisteltiin isää ja juotiin Irish Coffeet, hänen bravuurinsa.

Hautajaisissa on ollut hirveästi tehtävää ja paljon paperiasioita sun muita hoidettavana. Enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella! Ne ovat uuvuttaneet kyllä, kun tuntuu ettei asiat koskaan lopu. Nyt hautajaiset on kuitenkin ohi ja kaikki meni ihan hyvin. Vielä muutama asia hoidettavana ja sitten yritys takaisin "arkeen". 😌 Äidin hoitaminen on kuitenkin osa jokaista päivääni.

Päivä päivältä on helpompi käsitellä isän poismenoa ja muistella hymyillen ihanaa isääni, jolle olin ikuisesti pikku prinsessa 💖 Itkettää vielä paljon ja usein ja hautajaiskuvienkin katsominen saa kummallisen olon aikaan.. Isän ja äidin ei pitänyt saada lapsia ja sitten meitä tulikin 3, joten olemme olleet heille kuin aarteita. 😊 Ja meillä on ollut hyvä elämä. 🙏

Hautajaiskampaukseni: Salon the Wision

Hautajaiskynnet 

Aika parantaa haavat..

Tällaisessa tilanteessa voisi alkaa hukuttamaan murheitaan alkoholiin tai muihin päihteisiin, syömiseen, sängyn pohjalle masentumiseen ja vaikka mihin. Mutta minä olen valinnut kaikesta surusta ja murheesta huolimatta positiivisen asenteen, vaikka se välillä meinaa mahdottomalta tuntua. Aina löytyisi syy ja selitys huonolle elämälle, mutta huonoista asioista huolimatta löytyy aina hyvää. Niin kuin minullakin, valtava määrä iloa ja onnea kaikesta huolimatta. 😌 Isäkään ei haluaisi meidän masentuvan, vaan toivoisi meidän muistavan hänet rakkaana isänä ja elämän jatkuvan hänen muistojensa kanssa.
On huonoja päiviä ja parempia päiviä, mutta pääosin ajattelen elämäämme ilolla ja kuinka onnellinen olen isän kanssa ollut. Ja että isä oli onnellinen meidän kanssaan ja elämästään juuri sellaisena, kun hän sitä eli. Kaikki oli siis hyvin 💜 Suru kulkee taskussa mukana, mutta yritän käsitellä sitä rakkaudella.

Voimia ja jaksamista kaikille kanssa tovereille, joilla on surua ja murhetta. Muistakaa, että aurinko paistaa aina - joskus edessä on vain pilviä. 💛

💁- Anni